Paras kamera on se, joka on mukana.

Vietimme viikonloppua pitkästä aikaa Jyvässeudulla, lauantai 20.4. kului ulkoillen ja seikkaillen. Suunnattiin Hyyppäälle, jossa olen aikaisemminkin käynyt ainakin pari kertaa (7.1.2012, Hyyppää.). Toiseksi kohteeksi oli valittu Pönttövuoren junatunneli, jonka käveleminen päästä päähän on kuulunut tavoitteisiini jo jonkun aikaa.  Koirat kulkivat lauantaiseikkailuissamme tietysti mukana reippaina rohkelikkoina.

 

HYYPPÄÄ

Keski-Suomen Kolilta tuli nähtyä paitsi komeita maisemia ja yllättävänkin lumesta vapaata maastoa, myös laen tuntumassa liitelevä kalasääski. Niinhän nuo ovat väittäneet, että kyseinen petolintu pesii Hyyppäällä.

Korkealla mieli lepää ja ajatukset virtaa vapaana.

 

PÖNTTÖVUOREN JUNATUNNELI 

Koska Murphyn laki on Murphyn laki, niin Hyyppäällä ollessamme kamerasta loppui akku. Kuvasaalis jäi laihaksi ja Pönttövuoren junatunneliin kamera ei päässyt ollenkaan. Kännykällä sain rääpäistyä muutaman kuvan, vaan onneksi joku viisas on joskus sanonut: "Paras kamera on se, joka on mukana."

 

Tunnelin itäinen suu on tähän aikaan vuodesta kaikkea muuta kuin kutsuva. Jäämuodostumat roikkuivat aukolla kuin torahampaat, valmiina välähtävään syöksyyn kohti liian lähelle erehtyvää. Aukon pohja on niin ikään jääkuoren peittämä. Jos ja kun jossain kummallisessa mielenhäiriössä sattuu astumaan suuaukosta tunnelin sisäpuolelle, niin petollisen liukkaan jääkentän poikki ei ainakaan kovin nopeasti ole paluuta. Kohti pimeyttä, kohti toista suuaukkoa, joka näkyy yli kilometrin päästä epätodellisen kirkkaana läikkänä jossain niin kovin kaukana.

 

 

Pönttövuoren tunneli on vanha käytöstä poistettu rautatietunneli, joka on kuulunut Jyväskylä-Pieksämäki rataosuuteen. Käytössä se oli vuodesta 1918 vuoteen 1995, josta ajasta liki viisikymmentä vuotta se on ollut myös suomen pisin rautatietunneli (1223m).

 

Tunneli on eittämättä aikansa taidonnäyte. Pisin Suomessa puhkaistu tunneli ennen Pönttövuoren tunnelia oli 156m pitkä, harppaus yli kilometrin pituisen tunnelin puhkaisemiseen on ollut väistämättä suuri. Pönttövuoren tunnelin rakentaminen alkoi vuonna 1914. Nyt liki sata vuotta myöhemmin arvostan suuresti väkisinkin tarkkoja laskelmia, kun vuonna 1917 tunnelia käsi- ja konevoimin kummastakin päästä louhineet ryhmät kohtasivat vuoren sisällä. Lopputuloksena edelleen hämmästyttävän suora rautatietunneli, jonka toinen pää näkyy toisen suuaukolta.

 

Tunnelin itäisellä suuaukolla, länsipää näkyy.

 

Tonneittain kiveä pään päällä, katosta tipahtaneita kiven ja jään murikoita, jostain jääkuoren päälle lennähtänyt vanha ja ruosteinen ratapölkyn kiila. Hylätty sähkökaappi, jonka katkaistut johdot ja jo osittain ruostuneet sulakkeet tuovat mieleen kihelmöivän trillerin, jossa pahaa tahtovat poistavat uhriltaan mahdollisuuden ottaa yhteyttä ulkomaailmaan.

 

Tunnelin keskivaiheilla tuntuu luihin asti iskevä kolea veto.

 

Vesi on etsinyt tietään kiven läpi ja on muodostanut paljon eri kokoisia jäämuodostumia ja -patsaita. Muodot ovat pääosin lempeän pyöreitä. Tunnelin pohjalla on lukemattomia pieniä jäähahmoja, joiden pinta on kuvioitunut upeasti. Otsalampun valo paljastaa jään sisälle kätkeytyneet lehdet ja ruosteen väriset kiven murenat. Pitää varoa askeleitaan, ettei kompastuva jalka löydä jääkumpareiden tielle, olla tarkkana, että välttyisi tuuskahtamasta veden ja pakkasen yhteistyöllä liukkaaksi työstetylle tunnelin pohjalle.

 

 

Jäisen tunnelin käveleminen päästä päähän vei neljäkymmentä varovaista minuuttia ja vaikka koitos oli toki petollinen, niin jälkikäteen ajateltuna selvisimme yllättävänkin helpolla. Otsalampusta ei loppunut paristot, tunnelin suuaukkoja ei suljettu sinä aikana, kun olimme sisäpuolella eivätkä kivimassat päättäneet sadan vuoden pinnistelynsä päätteeksi sortua niskaamme. Kaikki hyvin.